Scars are here now and always will be.

Oon nytten jo pitkään miettinyt että pidän taukoa bloggaamisesta. Koska intoa kuvaamiseen tai muutenkaan bloggaamiseen ei oo nytten ollut. En tiedä jatkanko millon tai koskaan, ehkä uudelleen uudessa blogissa. Saattaa olla että jatkan jo ensi viikolla tai parin viikon päästä koska tätä tulee ikävä. Joten älkää ihmetelkö jos minusta ei kuulu johonkin aikaan täällä.

 

Miksi minulle ei anneta sitä lahjaa minkä avulla voisin olla iloinen. Haluan sen kenen viereen voin käpertyä yöksi, lähetellä viestejä päivät pitkät, sanoa että välitän hänestä paljon, olla onnellinen hänen kanssaan aidosti, riidellä, pussailla, nauttia vain hetkestä jonka saisin olla hänen kanssa. Sitä ihanaa poikaystävää kenelle voin puhua kun ei ole muuta tekemistä, jutella aamuun asti, viettää ihania kesäiltoja katsomalla vain hänen kasvoja kyllästymättä niihin. Mutta minkä minä sille voin koska Pudasjärvellä ei ole ketään sellaista ihanaa rakkautta kenen kanssa voisin tehdä tuon kaiken.

  

I want this too. I want all of it. I want the long walks, the late night phone calls, the goodmorning texts, i want cute pictures with you, to hold your hand, to call you baby. I want all that with you.

 

Nyt siihen otsikkoon. En tiedä jaksanko tätä paskaa enään. Mikään ei onnistu. Päivät ovat paskoja, joskus tulee niitä hyvempiä päiviä jolloin jaksan aidosti olla iloinen ja nauttia edes hiukan elämästä niitä päiviä ei ole useasti. Haluan takaisin sen ilon mikä minulla on ollut aikaisemmin. En tule saamaan sitä tällä tavalla. En tiedä mitä pitäisi tehdä enään. Istua vain yksin huoneessani keskellä yötä  vaikka minulla olisi paljon muutakin tekemistä.

Tiedän miten helpottaa oloani, mutta en halua. En halua mitään mistä en tykkää itse ja minkä takia minun edes pitäisi. Pitäsi saada siihen jotain helpotusta mutta ainoa keino on että joudun kohtaamaan ja sanomaan mikä on. Sitä en halua enään kokea uudestaa. Ylä-aste oli tarpeeksi tuskallinen, mutta ne ajat ovat takana niin mitä niitä turhaan kaivamaa enään haudasta?

 Ikävä aikaa jolloin olin oikeasti onnellinen, nautin asioista joista oikeasti tykkäsin tehdä. Halusin tehdä muutakin kuin nukkua, olla kämpillä ja katsoa telvisiota. Haluan tietää paljon minulla pitää juoda että oksennan tai aamulla on rapula, vetää kunnolla perseet. Onko se liikaa vaadittu, nähtävästi on... Ehkä se tulee koettua viimeistään kun täytän 18 toivottavasti.

 

Nyt on aika lopettaa ja laittaa nukkumaan.